Written by Vastasyntyneen ääni on itku. Äänellä hän kertoo missä on, mitä tarvitsee, mikä on maailmassa vikana. Nauru tulee vähän myöhemmin, sillä lapsi ilmoittaa mihin on tyytyväinen, mikä tuntuu hyvältä.
Jokaisella kirjailijalla on oma äänensä. Sitä voi käyttää suoraan tai kierrättää romaanihenkilöiden kautta. Niiden välityksellä tarinat tulevat luetuksi, ne voivat tulla myös itketyiksi tai nauretuiksi.
Lukeminen on kuulemista ilman, että kukaan puhuu.
Romaanihenkilöt kertovat mitä haluavat, missä ovat, mikä on maailmassa vikana. Jos syntyy yhteys lukijaan, hän voi jakaa kirjailijan äänen tai kiistää sen. Ilmoittaa mihin on tyytyväinen, mihin ei.
Demokratiassa jokaisella täysi-ikäisellä kansalaisella on käytössään yksi ääni. Sitä käyttäessään hän kertoo missä on, mitä haluaa, mikä on maailmassa vikana. Mikä itkettää ja mikä naurattaa. Löytyykö jostain joku joka kuulen äänen ja auttaa?
La voce del neonato è il pianto. Con quella voce ci dice dov’è, di cosa ha bisogno, cosa non va al mondo. Il riso arriva un po’ più avanti, e ridendo il bambino ci comunica di cosa è soddisfatto, cosa va bene.
Ogni scrittore ha la sua voce. Può esprimerla direttamente oppure riciclarla nei personaggi dei suoi romanzi. Attraverso di loro le sue storie vengono lette, e possono diventare oggetto di pianto o di riso.
Leggere è ascoltare senza che nessuno parli.
I personaggi dei romanzi raccontano cosa vogliono, dove sono, che cosa non va al mondo. Se si crea un rapporto con il lettore, questo può fare propria la voce dello scrittore o rigettarla. Può comunicare di cosa è soddisfatto e di cosa no.
In democrazia ogni cittadino adulto può far sentire, con il voto, la propria voce. Ciò facendo comunica dov’è, che cosa vuole, cosa non va al mondo. Cosa fa piangere e cosa fa ridere. Ma esiste da qualche parte qualcuno che ascolti quella voce, e che venga in soccorso?
/ trad. Nicola Rainò
